Pääkirjoitus:
Musta taide sais olla niinku vapaa...

”Kun taidetta ohjataan, se kuolee. Taidetta ei synny toimikunnilla. Itseään asiantuntijoiksi kuvittelevat ihmiset, jotka eivät osaa mitään itse tehdä, haluavat vain valtaa päästä ohjaamaan taidetta.” Näin kommentoi nimimerkki Rahalla saa ja taiteesta pääsee Helsingin Sanomien nettisivuilla 12.1.2009 uutista, jossa esiteltiin kulttuuriministeri
Stefan Wallinin aloitteesta käynnistettyä taiteen keskustoimikunnan hallinnon kehittämistyötä.

Kommentti on kaikessa ytimekkyydessään kuvaava. Vastaavanlaisia mielipiteitä esitetään aina, kun kulttuurin hallinnointia tai taloudenhoitoa jollakin tavoin käsitellään julkisuudessa. Esittäjissä on sekä taiteilijoita, taiteen puolesta että taidetta vastaan olevia henkilöitä. Yhteistä näille lausujille on huoli taiteesta ja huoli rahasta. Huoli taiteesta tarkoittaa huolta taiteilijan vapaudesta tehdä mitä ikinä itse haluaa jollakin tarpeeksi suurella rahasummalla, joka ei tule keneltäkään, jolla olisi jotakin sanomista siihen, mihin hänen rahansa menevät. Huoli rahasta tarkoittaa huolta siitä, että raha on väärissä käsissä niillä joilla sitä on tai jotka sitä hallinnoivat - eivätkä nämä tahot ole kelvollisia päättämään sen käyttämisestä.

Yhteistä on myös ajatus siitä, että jossain olisi joskus ollut olemassa taidetta, joka olisi syntynyt täysin ilman taiteilijan ulkopuolisia tahoja – ylläpitäjiä, rahoittajia, mesenaatteja, valtiota. Näin ajattelevat mielellään ne, joiden  mielestä taiteiden tukeminen on markkinataloudessa turhaa puuhaa, koska vain siitä, mistä kuluttajat ovat valmiita palkkarahoillaan maksamaan, kannattaa maksaa. Toisten mielestä taas valtio apurahojen jakajana vertautuu ikävästi totalitääriseen valtioon kansalaisten ajatusten säätelijänä  – erilaisten yksityisten rahastojen apurahat lienevät ideologisesti puhtaampia.

Ratkaisu näihin ikäviin pulmiin löytyy samoilta nettisivuilta. Nimimerkki Onko se niin vaikeaa ehdottaa: ” (...) annetaan kaikille riittävä edellytys tehdä sitä työtä johon on kouluttautunut. Nykyisen suuruinen vuosiapuraha voisi olla perustana ns. taiteilijan palkkaan.” Nyt on pakko kysyä, kenen varoista Suomen monituhatpäinen taiteilijakunta saisi edes 1500 euron suuruisen, kuukausittaisen taiteilijapalkan? Ja jos kaikki eivät saisi, kuka olisi kelvollinen päättämään, ketkä saavat? Olisi myös kiintoisaa tavata vaikkapa se elokuvaohjaaja, joka säästäisi noista ansioista kuvauskaluston vuokran.

No, miksi tästä perehtymättömyydestä pitää tehdä numeroa; netistähän sitä löytyy asiasta kuin asiasta? Siksi, että se on niin yleistä muualla kuin taidehallinnon parissa työskentelevien kohdalla. Tässä maassa kulttuuripoliittisen ja –hallinnollisen julkisen keskustelun taso on enimmäkseen masentava. Ja sillä on  merkitystä ainakin silloin, kun ollaan tekemässä suuria ja pitkään vaikuttavia päätöksiä – kuten nyt taidetoimikuntalaitoksen kohdalla.

Minna Tawast