Pääkirjoitus: Taiteen lajit ja aistit

Tanssin ja monen muunkin taiteenalan piirissä on viime vuosina kolkuteltu erilaisia rajoja, kyseenalaistettu muun muassa sitä, missä teatteri loppuu ja tanssi alkaa, mikä on valosuunnittelijan tontti ja missä taas lavastajan, koreografin tai ohjaajan tontti. Pelkästään nykysirkuksen olemassaolo kertoo tästä samasta murroksesta.

Teatteri-lehdessä 05/07 ohjaaja Eero-Tapio Vuori totesi, ettei ole lainkaan kiinnostunut siitä, tekeekö teatteria vai jotain muuksi nimitettävää. Häntä kiinnostaa inhimillinen toiminta nimeltä esittäminen. Moni koreografi on jo pitempään miettinyt tanssiteosta kokonaistaideteoksen kaltaisena moniaistisena esityksenä.

Tämä taiteen tuotteissa ja niiden sisällöissä näkyvä liukuminen ja moneen suuntaan avoinna oleminen alkaa hiukan näkyä myös kulttuurivirkamiesten toimissa. Siitä on esimerkkinä vaikkapa Tanssiteatteri Minimin valinta Vuoden teatteriksi – tai se, että valtionpalkituista taiteilijoista moni toimii usealla tavalla taiteen kentällä.

Asioiden jakaminen alueisiin, kategorisoiminen ja nimeäminen helpottaa tietysti usein arkista työtä ja kokonaisuuksien hahmottamista, mutta yhtä usein se rajoittaa ja jähmettää. Kun esitys ottaa käyttöön monia elementtejä se myös herättelee useita aisteja. Kavennamme usein aistihavaintojamme keskittymällä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Jaana-Mirjam Mustavuori pohtii kirjassaan Elämän juurilla aistien avaamista: ”(...) ettei koko ajan yritä ymmärtää, nimetä ja käsitteellistää sitä, mitä on meneillään, että päästää irti, antaa mennä ja suuntaa huomionsa aistihavaintoihin. (...)Kyse on elämäsuhteen syventämisestä, elämästä nauttimisesta.” Esityksen tasolla se tarkoittaa myös todellisuuskuvan laajentamista.

Lämpimäntuoksuista ja rauhoittavan kuuloista joulua!

Minna Tawast