Ulla Koivisto: Neljä värillistä näkyä. Kuvassa Johanna Ikola (vas.), Satu Rekola, Esko Hakala, Sini Repo. Kuva: Esko Koivisto.

Minkälainen on hyvä nykytanssiteos?

 

Kulttuuritoimittajan, suomalaisen tanssin lähihistoriasta luennoineen, kirjoittaneen ja tv-dokumentteja tehneen Raisa Rauhamaan ja koreografi Eeva Muilun keskustelu viime Tanssi-lehdessä nytkähtää uudelle raiteelle, kun Rauhamaa jatkaa pohdintaa siitä, miksi nykytanssiteoksista on niin vaikea hahmottaa, minkälaista teosta pidetään hyvänä:

Hyvästä ja huonosta

Kiitos koreografi Eeva Muilulle Bongaa vanhus -kolumnin vastineesta. Keskustelu on aina piristävää! Vaikka Muilu piti mielipiteinäni väärinä, on ihanaa, että edes kolumneja pitää suolata epäkorrekteilla asenteilla ja ”arvolatautuneita väittämillä”.   Ilman arvoja kenenkään ajattelusta ei tulisi yhtään mitään ja yleensä on hauskempi lukea sellaisia juttuja, joissa kirjoittajan arvoja ei ole yritetty piilottaa rivien väliin.

En halua rasittaa lukijaa Muilun vastineen nyppimisellä. Totean vain, että Muilu perkasi kolumnini kirppukammalla ja löysi siitä olemattomiakin pöpöjä. Jos olisin ottanut saman kamman käteen, olisin vasta kieli keskellä suuta määrittelemässä termejä ja teksti ilmestyisi joskus ensi vuonna. Kolumnissani kirjoitin saivartelun sijasta ihan simppelistä katsomiskokemuksestani, eikä ”vaikeaselkoista terminologiaakaan” ollut tekstissä kuin kaksi sanaa, verbaali ja substanssi.

Otsikossa Muilu kysyy hyvän kysymyksen; mikä on katsomisen arvoinen teos?  Kärjistäen eräs kaverini sanoi, että teoksiksi taidetaan nykyään kutsua kaikkea, mitä valaistaan. Minä olen sitä mieltä, että nykytanssissa on edelleen sekä oikein hyviä, että ihan surkeita teoksia. Mutta se, mikä on kiellettyä, on näiden hyvien ja huonojen reilu erottaminen toisistaan.

En tarkoita tällä pelkästään päivälehtikritiikkiä, vaan kaikkea alalla harrastettua puhetapaa tai sen puutetta. Kun poistuin Muilun kiistellystä vanhusesityksestä, vieressäni istunut tuttu koreografi totesi, että ”ehkä esityksessä olisi voitu mennä tekijöiden mukavuusalueen yli.”  Lause kuvastaa mielestäni varovaisuutta.  Mutta miksi pitää olla niin varovainen?

Minusta tuntuu, että verrattuna tanssin kentän avauksiin saan tavallisena taiteen kuluttajana uudesta kotimaisesta kirjallisuudesta, ensi-iltaelokuvista ja - teatterista selkeämmän kokonaiskuvan, kirkkaamman tajun tärkeistä ja vähemmän tärkeistä ajankohtaisista teoksista - ilman, että olen kaikkea itse lukenut ja nähnyt.

Olen sitä mieltä, että muualla kuin tanssissa (ja ehkä kuvataiteissa) ruma sana sanotaan herkemmin niin kuin se on. Teoksen puutteiden ääneen lausuminen on koko lajin etu. Reippaammasta kritiikistä syntyy keskustelua ja koko kentän kiinnostavuutta lisäävää moniäänisyyttä. Tanssia tuntemattomalle keskustelu antaa tiivistettyä tietoa, sillä argumentaatio vaatii hyvät perusteet.  Tämä taas kasvattaa uskottavuutta ja alan itsetuntoa ja tekee lajista avoimemman myös muulle kuin keskenään eri ryhmissä supisevalle sisäpiirille.  

 Teosten arvottamisen varovaisuudesta kärsivät eniten onnistuneet teokset. Ne jäävät kaiken sallivassa huopatossutehtailussa vähemmän tärkeiden jalkoihin ja laajemman yleisön on vaikea löytää niitä. Kun kaikki teokset otetaan vastaan kohteliaan kunnioittavasti, koko alasta syntyy vähän epärehellisen ja epäkiinnostavan oloinen mielikuva.

Vai onko todella, niin että kukaan ei koskaan vedä täysillä metsään?

 Olen vuosien varrella nähnyt enemmän kuin kerran sellaisen tanssiteoksen, jonka ajatusmaailmasta en saa mitenkään kiinni, jossa kärsitään liikkeellistä näivetystautia ja koreografia on jäänyt kummasti keskentekoiseksi. Tekijöiden turvasana ”prosessi” tai ”projekti” ei katsojaa lohduta, sillä katsojalle näyttämöltä välittyvä esitys on aina ”lopullinen”.  

Kun metsäesitykseen vie aiemmin tanssia tuntemattoman kaverinsa, voi olla varma, että seuraavan esitykseen saakin jo mennä yksin. Edellä tulikin annettua kääntäen yksi tyly vastaus kysymyksen, mikä on katsomisen arvoinen teos: tanssia tuntemattoman satunnaiskatsojan rehellinen kokemus siitä, että pelkkä näyttämölle tuominen ja esittäjien valaiseminen riittää. Mutta se on vain yksi vastaus.

Vielä parikymmentä vuotta sitten balettikriitikot nuijivat suhteellisen nuorta nykytanssia pesäpallomaila-metodilla. Totta kai se sattui ja luulen, että nykytanssi elää edelleenkin shokkivaiheen jälkeistä trauman aikaa.

Nyt kivusta toipuminen on aiheuttanut vastareaktion: itsesensuurin ajan. Se tarkoittaa hyvä-huono- arvoasetelman välttämistä ja keskustelun varovaisuutta. Lopullisesti peli ei kuitenkaan ole menetetty. Trauman voi purkaa, jos potilas suostuu kuntouttamaan itsensä. Sen jälkeen menneisyys ei haittaa ja asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä.

 

Raisa Rauhamaa

 Lue lisää lehdestä: juttukokonaisuus Minkälainen on hyvä nykytanssiteos? täydentyy siellä Alpo Aaltokosken, Marjo Kuuselan, Pirjetta Mularin ja Kirsi Monnin näkemyksillä aiheesta.