Pääkirjoitus:
Pahikset pulisee

Suomessa kulttuuripoliittinen keskustelu on harvinaista herkkua. Taiteen tekemisen arkisempi ja käytännöllisempi puoli purskahtaa hetkittäin skandaalien myötä mediaan painuakseen jälleen sinne, minne kuuluukin: tylsien ja vaikeiden aiheiden suureen varastoon.

Se, että kulttuuripoliittiset, -hallinnolliset ja -taloudelliset tekijät vaikuttavat joka päivä taiteen tekijöiden elämään, työhön ja työn tuloksiin ja sitä kautta yleisön kohtaamaan tarjontaan, ei kovin usein liikuta valtamedian taidetoimituksia eikä senkään vertaa muita toimituksia.

Keväällä Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen ilmoitti, ettei meillä ole ollut kunnon kulttuurijournalismia sitten 1980-luvun ja legendaarisen Erkka Lehtolan kuoleman. Apusen mukaan nykyiset kulttuuritoimittajat ovat oman alueensa edunvalvojia ja puolestapuhujia sen sijaan, että olisivat aidosti kriittisiä rakenteiden ja itse taiteen suhteen. Tätä oli taidetoimittajien vaikea ottaa vastaan päätoimittajalta, jonka aikana Aamulehden kulttuurisivut ovat kutistuneet olemattomiksi.

Ymmärrettävä reaktio, muttei kovin viisas. Apusen perustelut olivat osin hatarat ja oudot, mutta olettaen, että hän on lukenut kulttuurisivunsa – ja ehkä jopa kulttuurilehtiä – luulisi kiinnostavan, miksi tällainen kuva on muodostunut. Onko Suomen taidemedia täynnä hampaattomia myötähiihtäjiä?

Syksyn alkajaisiksi Helsingin juhlaviikkojen väistyvä johtaja Risto Nieminen antoi palaa aiheesta ”suomalainen kulttuuripolitiikka”. Hän kritisoi rahanjaon perusteita, instituutioiden tukemisen ensisijaisuutta ja laatukriteerien olemattomuutta. Kaikki ovat aiheita, joista kulttuurityötä tekevät ovat puhuneet jo vuosia. Niemisen muistutettua niistä julkisesti alkoi välitön torjunta: miksi hän puhuu vasta nyt, ja hänen tiedoissaan on aukkoja.

Keskustelu on yllättäen jatkunut ja toivottavasti jatkuu vielä pitkään. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, mikäli toimittajat eivät pysty pureutumaan poliittis-hallinnollisen konsensuksen läpi. Ettei keskustelu jäisi asianosaisten keskinäiseksi kinaksi, jota kukaan ei jäsennä tai taustoita, että ääneen puliseville pahiksille vastataan muutakin kuin pihisten.

Minna Tawast