Verkkari 01.08.2007

Kesän aikana näin useamman teoksen, joka vahvisti jo pitkään orastanutta käsitystä: Kaikesta tuotannollisten resurssien vähyydestä huolimatta suomalaiset nuoret ja nuorehkot koreografit ryhtyvät liian usein tekemään uutta teosta heppoisin sisällöllisin ja/tai taiteellisin perustein ja tarjoilevat nähtäväksi joskus hyvinkin vaikuttavassa formussa pinnallisia pastisseja tai mukaelmia muodikkaista tyyleistä ja teemoista. Ajatus ei keskity, ja punainen lanka on kateissa. Toisinaan teokset ovat piinallisen naiiveja.

Nuorelta tekijältä ei voi tietenkään odottaa samaa kypsyyttä kuin varttuneemmalta, mutta syventymistä itse valitsemaansa aiheeseen voi kyllä vaatia. Se tarkoittaa tiedonhankintaa ohi sen kaikkein ilmeisimmän ja lisäksi miksi-kysymyksen esittämistä itselleen useampaan kuin yhteen kertaan. Se tarkoittaa esimerkiksi Quentin Tarantinon elokuvista innostuneelle kontekstin hahmottamista, sen selvittämistä, mitä ja mikä Tarantino on omassa kehyksessään, kenties jopa elokuvaskenen hahmottamista laajemminkin. Eikä ole pahitteeksi pohtia, onko ilmiöllä paralleelia tanssimaailmassa ja miten tämä kaikki sopii omaan aiheeseen.

Taustatietoa ei tietenkään tarvitse tuoda itse teokseen, mutta tiedon olemassaolo auttaa kirkastamaan omaa näkemystä. Taustatiedon puutteen taas huomaa armotta aina itse teoksesta.

Senkin jälkeen kun taustoitus on kunnossa, on syytä miettiä, onko Tarantino kenties tehnyt jotain niin laittamatonta, että sitä on turha mennä sorkkimaan vain siksi, että se on kivaa. Pitää vähintäänkin kysyä, tuonko teoksellani lisäarvoa hänen teemoihinsa tai syökö tunnetun taiteilijan maailman mukaanotto omia teemojani. Tunnetun kulttuuri-ikonin lainailu tai soveltaminen tuppaa viemään ajatukset tunnettuun kulttuuri-ikoniin.

Loistavistakaan taidetoksista tai palavista yhteiskunnallisista ongelmista tutut teemat ja tunnelmat eivät riitä pitämään kasassa teosta, jolta puuttuu selkeä motiivi ja joka temmeltää vähän siellä ja vähän täällä. Jos samaan aikaan temaattisen epäselvyyden kanssa pyritään johonkin uuteen ilmaisuun, kokonaistaideteosmaisuuteen ja liikkeen roolin tutkimiseen tai muuttamiseen, hukkuu teoksen ajatus viimeistään katsomon puolella.

Tekijät tarvitsevat sparraajia – myös sen jälkeen, kun ovat astuneet koulusta ulos. Omien ajatusten reflektointi ei tee pahaa kenellekään – mitä laajemmalla foorumilla, sen parempi. Taiteilijan usein yksinäisessä työssä siihen saatetaan kuitenkin tarvita erikoisjärjestelyjä. Kuka haastaisi tekijät miettimään ja pakottaisi hiomaan ajatuksiaan ja visioitaan? Näin pitää tehdä ainakin ammattikoulutuksessa sillä tekemisen tavat ja luovan prosessin rakenteet saavat alkunsa juuri siellä. Vankalta pohjalta on helpompi ponnistaa oikeaan suuntaan, vaikka ammatissa joutuisikin tekemään yksinäistä työtä ilman kunnon tuottajaa – joka voi olla erinomainen sparraaja myös, mikäli hänelle se mahdollisuus suodaan.

Minna Tawast