Verkkari 13.09.07

 
Yle Teema on kiitettävällä tavalla korvannut television tanssisivistyksessä ammottavaa aukkoa. Tänä syksynä on nähty ainakin kotimaisen Kootut askeleet -sarjan ja Tanssia kameralle -sarjan lisäksi Ateljee-dokumenteissa muotokuva pietarilaisesta koreografista ja teatterinjohtajasta, Boris Eifmanista, jota on useastikin verrattu Béjartiin. Hän on dramaattinen, pateettinen, virtuositeettia täydeltä laidalta lataava superkoreografi, jonka tapaa kehittää liikettään oli pakko jäädä seuraamaan. Se oli sekä vaikuttavaa että kammottavaa.

 
Siperialaissyntyinen Eifman opiskeli neuvostovuosina sivuraiteella taistelleen kokeellisen koreografin, Leonid Jacobsonin johdolla ja päätyi johtamaan vähän tunnettua leningradilaista balettiryhmää. Eifmanissa oli kuitenkin tarpeeksi poliittista peluria että hän onnistui selviämään läpi neuvostopolitiikan erilaisten vaiheiden ja kasvattamaan samalla nimeään kapinallisena taiteilijana.

 
Läpilyönti tapahtui perestroikan portilla: Eifman otti 1987 tietoisen riskin esittää koreografiansa Mestari ja Margarita, joka kuvasi mielisairaalaan suljettuja toisinajattelijoita. Teos hyväksyttiin taiteeksi, sillä valta vaihtui juuri ensi-illan alla. Myöhemmin Eifman sai ryhmälleen vakituiset harjoitustilat, valtion avustuksen ja sittemmin oman teatterin. Tällä hetkellä hän on Venäjän kansainvälisesti tunnetuimpia koreografeja.

 
Rohkea mies siis ja yhteiskunnallisesti aktiivinen? Ihmisten puolella kasvotonta valtaa vastaan? Varmasti. Mutta Eifmanin harjoituksia dokumentista seuratessa huomasi jälleen, että taiteen nimissä on lupa tehdä asioita, joita yhteiskunnan tai poliittisen vaikuttamisen nimissä ei saa ainakaan julkisesti tehdä. Saa väheksyä, alistaa ja käyttää välineenä toisia ihmisiä (joskus eläimiäkin), tässä tapauksessa tanssijoita.

 
Eifman ei entisten neuvostopedagogien tapaan huutanut eikä lyönyt, mutta tanssijat – tai näkemässäni tapauksessa nimenomaan tanssijattaret – olivat hänelle koreografian teon välineitä, muovattavaa vahaa ulkonäköä myöten. He eivät olleet koreografia kiinnostavia persoonia, jotka tuovat panoksensa yhteiseen teokseen, vaikka heiltä toivottiinkin omia ehdotuksia koreografin asettamissa rajoissa.

 
Tanssijat alistuivat tähän asemaansa täysin. Ehdottoman ammattitaitoiset, huikean lahjakkaat ihmiset kutistivat itsensä mestarin työkaluiksi aivan kuin heissä itsessään ei olisi valmiiksi mitään. Minkä mestarin? Ylivertaisen koreografin? Taiteen?

Suomessakin kuulee usein taiteesta puhuttaessa tiedostettuja ja tiedostamattomia kaikuja ajatuksesta, että taide on jotakin autonomista, pyhää, ihmisen ulkopuolella itsessään olevaa, siis jumaluuden kaltaista. Tämän näkemyksen mukaan taiteilijat ovat pappeja, joiden kautta pyhä henki meitä valaisee. Mutta ei-uskovaisen vahva kanta on: Eikä ole. Taide on ihmisten ihmisille tekemää eikä sen nimissä saa alistaa eikä käydä pyhää sotaa.

Minna Tawast