Verkkari 23.11.2007

Kyllä minä kestän

Jokelan murhenäytelmän yhteydessä alettiin taas pelata suomalaisella aksioomalla: Suomi on viattomien lintukoto, jossa reaktio kauheuksiin on monin verroin tyrmistyneempi kuin muualla, koska olemme eläneet niin turvassa.

Turvassa? Kansainvälisessä vertailussa korkeat itsemurhaluvut kertovat syvästä masennuksesta, jota potee jonkinasteisena synkkiin johtopäätöksiin päätyviä huomattavasti laajempi väestönosa. Perhe- ja katuväkivallan osalta Helsinki on luokiteltu Euroopan vaarallisimmaksi kaupungiksi – eikä näissä merkeissä kovin valoisaa ole muuallakaan Suomessa. Psyykkisesti sairaat aikuiset eivät saa tarvitsemaansa hoitoa, vaan heidät heitetään lääkedosetteineen appoavoimeen hoitoon yksinäisiin asuntoihin; nuorten osalta mielenterveyspalvelut ovat katastrofi.

Aikuisten alkoholin kulutus on suurta, joten voi vain arvella, minkälaista kotielämää lapset ja nuoret katselevat viikonloppuisin – enkä tarkoita perheitä, joissa aikuisten alkoholismi on sosiaalitoimen tiedossa. Sitten on tietysti itsensä umpihumalaan viikonlopusta toiseen ryyppäävien lasten ja nuorten joukko ja vanhemmat, joilla ei ole töidensä vuoksi aikaa eikä kykyä hoitaa ja opastaa lapsiaan. Ja tietysti ne aseet. Niitä on ollut suomalaisilla aina. Ja tästä ajallisesta aasinsillasta päästäänkin Suomen historiaan, jonka rauhanomaisuutta on hiukan vaikea liputtaa. Miten me olemme onnistuneet rakentamaan illuusion lintukodosta?

Menemättä lainkaan syvemmälle suomalaisen aggression historiallisiin tai psykososiaalisiin syihin on helppo nähdä, että ne nousevat masennuksesta ja toivottomuudesta. Kysymys, miksi olemme masentuneita, on tietenkin tärkeä, mutta ongelmaa voisi purkaa myös toisesta päästä: Miten elomme tulisi iloisemmaksi, vapautuneemmaksi, rennommaksi - helpommaksi?

Pidämme usein jonkinlaisena ratkaisuna reaktioita, jotka ovat vain aggression hienostuneempia muotoja: mykistymistä, eristäytymistä, reviirin pitämistä ja yksin pärjäämistä. Silloin törmää helposti seinään: yksin ongelmiensa kanssa painiva kadottaa vaihtoehdot, yksin itseään kehittävä unohtaa hengittää ja nauraa. Yksin oleva kadottaa suhteellisuuden tajun.

Ollaan edes joulun aika yhdessä.

 Minna Tawast