Verkkari 8.1.08

Tuntematon paha

Kristian Smeds ohjasi näytelmän ja provokaation. Molemman onnistuivat, toinen paremmin kuin toinen. Näytelmästä tuli emotionaalisesti vaikuttava happening, jossa taidettiin esityksen pituuden, ajoituksen, kulttuurissa keskeisten symbolien, intensiivisen näyttämöläsnäolon, työryhmän me-hengen ja vuorovaikutteisuuden oikea määrä ja suhde. Ymmärrettiin myös, ettei kaikkea kannata selittää ja että kysymyksiä pitää jättää auki – jo siksikin, etteivät vastaukset estä tunne-elämystä laajenemasta.

Provokaatiosta tuli täysosuma. Pelkkä aihe (Tuntematon sotilas) ja yksi julkituotu kohtaus (kuvien ampuminen) riitti seisauttamaan yllättävän monet veret aikana, jolloin tuntuu olevan lähes mahdotonta saada ketään välittämään tosissaan mistään. Näytelmästä synnytettiin kohu jo ennen kuin juuri kukaan oli sitä nähnyt. Sen yhteydessä mainittiin ”sukupolvikapina” ja ”teatterikapina”, ja touhukkaimmat tarttuivat heti syöttiin. Alkoi ”kulttuurikeskustelu” , jota voi huoletta sanoa farssiksi.

Keskustelijoista tuohtuneimmat eivät olleet nähneet esitystä, mutta eivät pitäneet sitä minkäänlaisena esteenä mielipiteen muodostamiselle. Paha Tuntematon. Keskustelu eteni kuin ammuttu sorsa, hämmästynyt läpsähdys eteenpäin ja sitten tiukasti alas. Nyt odotetaan provokaation toista vaihetta: näytelmän nähneet ja siitä järkyttyneet tai kirkastuneet astuvat esiin ja puhuvat moukat kumoon. Tai sitten eivät. Sillä nyt, kun moraalinen kysymys, ampumisasia, on jo ”kohuttu”, ei varsinaisia kohuaiheita taida olla muita.

Teatterikapinasta ei nimittäin kannata puhua – eikä uudenlaisesta teatterinäkemyksestä. Ei Smedsin Tuntematon esitä antiteesiä sitä edeltävälle teatterille, päinvastoin: se käyttää uuden teatterin keinoja tehokkaasti hyväkseen. Kansallisteatterin lavalla ei ollut myöskään ennennäkemättömiä teatterillisia elementtejä. Hyvin toimivia elementtejä kylläkin.

Puhuttaisiinko sukupolvikapinasta? Kolmekymppiset vastaan sodassa taistelleet? Ei ainakaan tämä esitys asettanut sotasukupolvea – tai Linnan teoksen arkiherooisuutta – mitenkään kyseenalaiseksi. Kyseenalaistiko esitys Suomen, jonka Linnan sankarit tekivät mahdolliseksi? Kyllä, mutta ketä vastaan silloin pitää kapinoida? Jäi vähän epäselväksi. Katri-Helenaa ja Tarja Halosta? Meitä kaikkia? Tietty, mutta tästä tuskin syntyy kiivasta kulttuurikeskustelua, vaikka ehkä pitäisi.

No, puhutaanko siitä, mistä teos puhuu? Jäi vähän epäselväksi. Sodasta, mutta ketä vastaan. Hyvinvointivaltion tuhoajia, meitä? Näytelmä vain antaa tälle keskustelulle lopulta kovin vähän aineksia. Tuntemattoman pahan olon se kyllä manifestoi. Niin kuin silloin, kun kapakasta tullessa pitää heittää vaalijulistetta kivellä.