Verkkari 3.4.08

Da capo!

Merkittävänkin nykytanssiteoksen näkeminen vuosien jälkeen uudestaan on niin harvinainen tapaus, että jo tästä mahdollisuudesta pitää olla kiitollinen. Kyse ei ole vain siitä, että on kiva muistella menneitä, vaan jostain, mitä baletin, teatterin ja musiikin ystävät voivat tehdä jatkuvasti: verrata eri tekijöiden ja tulkitsijoiden näkemyksiä ja vaikutuksia teokseen sekä pohtia ajan ja kontekstin merkitystä sekä teokselle että omalle kokemukselleen.

Helsingissä on ollut mahdollista nähdä sekä Alpo Aaltokosken Yönvartija vuosilta 1992 ja 2001 että Kenneth Kvarnströmin 1996 ensi-illassa ollut no-no uudestaan. Yönvartijan esitti tällä kertaa seitsemän naista alkuperäisteoksen seitsemän miehen sijaan. No-nossa taas tanssi kymmenen tanssijaa entisen seitsemän sijaan. Uudessa versiossa oli mukana kaksi aiemmin teosta tanssinutta, Unto Nuora ja Kai Lähdesmäki.

Molemman uustulkinnat näyttivät, kuinka herkullista on, kun tanssijat vaihtuvat. Joku oli omaksunut vanhassa teoksessa nähdyn kvaliteetin täysin, joku haki vielä keskivartalon asentoa tai maadutusta, jonkun dynamiikka muutti vanhastaan hienon soolon kylmiä väreitä aiheuttavaksi. Ja entäs, kun Kvarnströmin ennen niin coolit ja vaarallisen oloiset tanssijat hymyilivät katsojille lopun ritualistisessa joukkokohtauksessa! Tanssijan merkitys koko teoksen perusviritykselle kävi selväksi.

Yönvartijoissa oman painavan lisänsä toi tietysti tanssijoiden sukupuolen vaihtuminen. Alitajunnan ja yhteisöllisyyden pohtiminen miesjoukon kesken nostaa esiin eri teemoja kuin naisjoukon kesken. Pelkästään kokemus rintamassa kohti katsojia etenevistä miehistä on jo toinen kuin kohti tulevista naisista.

Uustulkinnat näyttivät myös, että hyvästä teoksesta aukeaa luontevasti uusia puolia, että tämänhetkinen konteksti korostaa jo itsessään eri teemoja kuin kymmenen vuotta sitten, että klassikko voi olla vain teos, johon voi palata.

 Minna Tawast