Suorittamista ja sielun puhetta - eräs katsaus flamencon nykytilaan

Mia Jokiniva

Tanssi näyttää aina jotain sekä tekijöistään että ympäröivästä yhteiskunnastaan. Espanjalaiset tanssijattaret Lydia Cabello ja Conchita Alvarez pohtivat, mitä tämä merkitsee nykypäivän espanjalaisessa flamencossa.

- Olen kyllästynyt kuuntelemaan kiistelyä siitä, mikä on flamencossa perinteistä ja mikä uutta ja kumpi on milläkin mittapuulla määritellen parempaa!, avaa espanjalainen flamencotanssijatar Lydia Cabello keskustelun.

- Aiheesta pitäisi päästä yli. Tanssin luonnehan on muuttua. Tärkeämpää olisikin keskustella siitä, kuinka tanssijat säilyttävät kosketuksen itseensä ja ilmaisuvoimaansa näiden muutoksien keskellä, Cabello jatkaa.

Cabello on yksi andalucialaisen flamencon tämän päivän tähdistä, ja tunnettu myös maan rajojen ulkopuolella työstään uuden ajan flamencon sanansaattajana. Hän viittaa puheessaan vuosikymmeniä jatkuneeseen debattiin flamencon muuttumisesta – ja ”puhtaan” flamencon määritelmälliseen etsimiseen osana tätä debattia. Onko uusien musiikkiainesten, kuten rockin ja popin tuominen flamencoon turmellut sen sielun? Entä nykytanssin ja baletin vaikutteet? Tai pukeutumisen vapautuminen, ryhmäkoreografiat, isoille näyttämöille siirtyminen? Onko ylipäänsä mahdollista osoittaa aika, jolloin flamenco olisi ollut ”aitoa”, vailla muiden musiikki- ja tanssityylien vaikutteita?

Puhtauskeskustelun osapuolisista toiset ovat vakuuttuneita siitä, että raja-aidat perinteisen ja uuden flamencon välillä on pidettävä pystyssä. Toisten flamencologien mielestä ei kannata pohtia, missä genrerajat kulkevat. Heille tiukka kategorioihin tarrautuminen tarkoittaa flamencon näivettymistä ja merkityksettömäksi jähmettymistä, kun tanssi ei enää synny tanssijoista ja tanssijoissa itsessään, vaan toistaa jotakin ulkopuolelta tulevaa.

Lydia Cabellon mielestä on selvää, että myös kulttuuritradition pitää elää.

- Flamencon kehittyminen osin nykyflamencona ei ole ongelma. Se sijaan se, miten flamenco säilyttäisi ilmaisuvoimansa tässä ajassa, on problemaattisempaa, hän sanoo.  

Tanssi peilaa yhteiskuntaa

Tanssi peilaa aina lajista ja kulttuurista riippumatta yhteiskuntaansa. Se voi myös kritisoida, muokata, haastaa ja uusintaakin toiminnan kontekstiaan, mutta useimmiten se peilaa. Peilipinnan muodostavat tanssijat, heidän historiansa, toiveensa, pelkonsa sekä tapansa hahmottaa nykyhetkeä ja ympäröivää yhteisöä.

Cabello kokee yhteiskunnan muutosten näkyneen vahvasti omassa flamencossaan. Siinä heijastuivat Francon jälkeisen vapautumisen jälkimainingit ja rajojen aukeaminen ylikulttuurisuuteen, romaniuden uudenlainen arvostus ja yksilön mahdollisuudet tehdä elämästään sitä, mitä hän haluaa.

Tanssijatar on itse elänyt esimerkillisen uuden aallon bailaoran elämän. Lähtö 13-vuotiaana Andalucian Jereziin flamencokonservatorioon poiki 17-vuotiaana Sevillassa paikan ammattilaisryhmässä. Sen jälkeen vuosia kiertueilla ympäri maailmaa; keskustelua herättäneitä koreografioita, tuoreita näkökulmia, suurta menestystä. Nyt Cabello pitää omaa kouluaan Cadizissa.

- Flamencon muuttuminen maailmalla halutuksi megatuotteeksi ei tee tanssista lainkaan helpompaa. Teknisten vaateiden ja suosion huumaavuuden edessä ei herkkyys ja kyky paljastaa itsensä ilta illan jälkeen yleisöille säily helposti. Tanssijan onkin tärkeää kysyä välillä, tanssiiko hän flamencoa vai viekö flamenco häntä? Liike, jossa ei ole sielua, ei ole tanssia. Silti sellaista flamencoa näkee kaiken aikaa enemmän, myös kovien ammattilaisten esittämänä, Cabello sanoo.

Vaikka uuden esitystilan haltuunotto on antanut flamencolle paljon, näkee Cabello myös nurjan puolen. Jälkimodernin ajan pirstaleisuuden ja globaalin tulosyhteiskunnan kirot näkyvät varjoina flamenconkin areenoilla. Flamenco on - intertekstuaalisen astuttua koreografioihinkin - yhtäällä hieman tätä ja vähän tuota, irtoaa toisaalla kontekstistaan, unohtaa juurensa ja muuttuu monelle tekniseksi suorittamiseksi, jossa arvostetaan eniten mitattavia määreitä - nopeutta, näyttävyyttä ja voimaa.

- Olisi helppoa tanssia pelkän kaupallisen menestyksen ehdoin, Cabello sanoo.

Pää tuottaa askeleita

Myös 64-vuotias jereziläinen Conchita Alvarez tuntee keskustelunaiheen.

- Tanssi on muuttunut flamencossa viime vuosina enemmän kuin mikään muu. Nuoret tekniset taiturit ovat valloittaneet estradit. He tekevät upean vakuuttavia sarjoja, mutta kaikki on jotenkin steriiliä. Tekniikkaa arvostetaan opetuslaitoksissa enemmän kuin mitään muuta, Alvarez sanoo.

Romanitaustainen Alvarez teki oman uransa tanssimalla ensin flamencoa vain perhepiirissä, sitten kotipaikkakuntansa tavernoissa ja kuppiloissa ja myöhemmin satunnaisesti myös Andalucian suurimpien kaupunkien teatterilavoilla. Hän on nähnyt ”flamenco puron”, Francon turistiflamencon ja flamencon sen jälkeen.

- Minulle sen spekulointi ei ole tärkeää, millä soittimilla flamencoa soitetaan. Jos ruumis ja sielu tanssivat flamencoa, se on flamencoa.

Ilmaisun köyhtymisestä hänkin on Cabellon tavoin huolissaan.
 
- Moni tanssija suorittaa osaansa kuin kehostaan irti. Pää tekee työtä, mutta keho ei tunne. Ja se näkyy. Tanssi alkaa irrota musiikista. Kehon ei anneta kuulla, mitä musiikki kertoo, pää tuottaa askeleet. Tanssista on tulossa samaa suorittamista kuin kaikesta muustakin, Alvarez analysoi.

Vanha tanssija muistaa ajan, jolloin flamencoa tehtiin, koska sitä ”täytyi tehdä”. Tuolloin tilkka viiniä, leipää tai muutama ropo oli korvaus tavernan lavalla tanssimisesta. Alvarezin nuoruudessa flamencoa tanssittiin köyhyydestä, sielun palosta ja elämäntuskasta, mutta myös ylpeydestä omiin romanijuuriin.

- Paljon muuttui, kun flamenco siirtyi suurille näyttämöille. Toki tanssija voi edelleen kiljahtaa ”oih”, mutta mistä se huuto kumpuaa, pitäisi kysyä.

Tanssin kuuluu muuttua

Alvarez puhuu flamencoon astuneesta ulkokultaisuudesta, rahasta, romanikulttuurin pois myymisestä ja flamencon tuotteistamisesta. Flamenco on muuttunut, toteaa hän ykskantaan. Myös Espanja on muuttunut. Koko maailma on muuttunut. Kuitenkaan kauhistelu ei kuulu Alvarezin sen kummemmin kuin Cabellonkaan äänessä.

Miksikö? Siksi, että tanssin, kuten muidenkin taiteenlajien yksi tarkoitus on näyttää jotakin ajastaan. Saada ihminen katsomaan rakennelmaa itsestään, ehkä palata saman itseyden alkulähteille toisen kautta.

- Jos flamencossa on nyt jotakin, mikä tekee mieli kyseenalaistaa, on tuo jokin myös muualla yhteiskunnassamme, sanoo Alvarez.

Tanssilla on myös kapasiteettia toimia päinvastoin. Se voi myös kyseenalaistaa ja vaatia muutosta siihen, miten asiat ovat. Alvarez jää pohtimaan aihetta. Espanjassa flamencon roolia aikansa ja asenteidensa kuvana on helppo tarkastella, sillä rajat eri aikakausien ja etnisten ryhmien - kuten romanien ja valkoisten välillä - ovat selkeitä.

- Millaista keskustelu tanssin ja ihmisluonnon muuttumisesta ajan virrassa olisi esimerkiksi kotimaassasi Suomessa, Alvarez heittää.

Niin, millaista?