Verkkari 15.5.08

Kritiikin jatkuva murros

Teatterifestivaali Baltic Circlen sisällä järjestettiin seminaari teatterikritiikin nykytilasta. Seitsemän alustajan ja usean kymmenen kuulijan voimin pohdittiin muun muassa, onko teatterikritiikki (tai taidekritiikki yleensä) murrostilassa. Yli kaksikymmentä vuotta taiteen ja taiteesta kirjoittamisen alalla jollakin tavoin työskennelleenä en muista aikaa, jolloin tätä ei olisi kysytty. Vaihtelua on ollut sanojen ”kriisi” ja ”murros” käytössä.

Kriisi-sanaa on käytetty ehkä useammin, koska se negatiivisemman aspektinsa vuoksi sopii paremmin suomalaiseen mentaliteettiin. Ja ehkä myös siksi, että murrosvaiheen tunnistajien etunenässä usein ovat ne, jotka suhtautuvat olemassa olevaan vahvasti kyseenalaistaen.

Taidekritiikin kohdalla tämä saa yleensä muodon ”kritiikki ei ole tarpeeksi korkeatasoista, paneutunutta, syvällistä”. Syyt taas löytyvät kustakin ajasta. Vuosikymmeniä sitten saatettiin olla sitä mieltä, että kriitikot eivät ole tarpeeksi perillä omasta taiteenalastaan; nyt puhutaan pinnallisuudesta, populismista ja mediabisneksestä. On huudeltu angloamerikkalaisen criticism-perinteen suuntaan ja toisaalta painotettu, että ainakin päivälehtikritiikin on oltava ennen kaikkea hyvä juttu. Palstatilaa on aina liian vähän (mikä ei poista sitä, että yhden palstan levyinen ja kolmen kappaleen pituinen ”arvio” on jotain, mitä ei pitäisi olla). 

 On siis ollut lukuisia vaarallisia taitekohtia, ja mitä on tapahtunut? Ei juuri mitään. Tietenkin kirjoitustyyli ja näkökulmat ovat vuosien saatossa muuttuneet ja päivälehtikritiikit lyhentyneet entisestään – tai niitä ei enää julkaista monissa lehdissä ollenkaan.

Pohjimmiltaan päivälehtikritiikki on kuitenkin säilynyt samana: suhteellisen pienessä tilassa ja suhteellisen nopeasti ensi-illan jälkeen esitellään teos, analysoidaan pääkohdat ja arvotetaan enemmän tai vähemmän. Päivälehtikritiikki on myös kirjoitettava niin, että kuka tahansa ymmärtää lukemansa – eli hyvällä suomen kielellä. Jos joku luulee, että se on helppoa tai ei vaadi alan hallintaa, voi itse kokeilla.

Se, että jokin on vaikeaa ja vaatii tietoa, ei tietenkään vielä tee siitä arvokasta. Ja tässä on usein kritiikin kritiikin perusta. Haluttaisiin, että taidekritiikki olisi painavaa ja taiteen arvon mukaista – sellaista, minkälaisena taiteilijat ja taiteen tutkijat työnsä kokevat. Eli kaivattaessa criticism-kirjoituksia ja esseitä, toivotaan päivälehtikiritiikin muovautuvan siihen suuntaan.

Luulen kuitenkin, että näin ei käy, sillä päivälehtikritiikki on journalistisena tuotteena osa sitä – usein hyvin vinoa – peiliä, minkä media yhteiskunnan toimintojen eteen asettaa. Siinä kokonaisuudessa yksittäisten teosten kritiikeillä on vain pieni rooli. Kokonaisten taidesuuntien, kulttuuripoliittisten linjavetojen tai poliittisesti arkoihin paikkoihin osuvien sisältöjen mahdollisuus näkyvyyteen on jo suurempi.

Taiteen on murtauduttava suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun; muuten siitä ei päivälehdissä ja sähköisen median ajankohtaisohjelmissa puhuta. Vaikka taiteen parissa työskentelevät kuinka kokisivat, että pääosassa on teos – ja kritiikki siksi taidekirjoittamisen ydin – arvottaa yhteiskunta asiaa usein kokonaisuuden ja kosketuspintojen kautta.

Teoskohtainen analyysi, palaute ja keskustelu elävät luontevimmin muilla foorumeilla: olemassa olevissa ja perustettavissa taidelehdissä, internetissä tai vaikka palautekeskusteluissa – tätä kenttäähän voi laajentaa kykyjen ja voimien mukaan.

Minna Tawast