Mosambikilaiselle Maria
Helena Pintolle tanssi on ase

Heini Keipinen

Uteliaan suomalaisyleisön edessä istuva mosambikilainen koreografi Maria Helena Pinto hörähtää nauruun. Hän on saapunut Helsinkiin nykytanssiteoksensa Silmä/Katse>Havainto kanssa, ja esityksen jälkeisessä yleisökeskustelussa joku kysyy, mikä teoksessa on afrikkalaista. Pinto vastaa mahdottomaan kysymykseen iloisella naurulla.

Muutaman päivän päästä luento-demonstraatiossa Teatterikorkeakoulussa Pinto palaa pohdiskelemaan samaa kysymystä. Miten afrikkalaisuus näkyy hänen tanssissaan? Mitä on afrikkalainen nykytanssi? Ja toisaalta, mitä on nykytanssi ylipäätään? Pinto toteaa, että länsimainen yleisö odottaa usein, että afrikkalainen nykytanssi pitäisi sisällään helposti tunnistettavia elementtejä perinteisistä afrikkalaisista tansseista. Jos teoksesta ei sellaisia löydy, jäävät katsojat helposti yllä mainitun kysyjän tavoin miettimään, että missä se Afrikka nyt oli.

Pinto itse on opiskellut sekä perinteisiä mosambikilaisia tansseja että balettia ja nykytanssia, mutta ei kuitenkaan ole erityisen innostunut afrikkalaisten tanssien dynamiikkojen sulauttamisesta länsimaisen nykytanssin liikekieleen: afrikkalaisuus (tai mosambikilaisuus) on hänen teoksissaan jossain paljon syvemmällä. Pinto ei myöskään tyrmää tällaista tapaa tehdä, koska sille on selkeästi yleisönsä. Hän itse on kuitenkin kiinnostunut menemään paljon pidemmälle – eikä hän ole yksin.

– Mosambikin uusi tanssijasukupolvi pohtii hyvin ennakkoluulottomasti sitä, mitä kaikkea afrikkalainen nykytanssi voi olla: he kysyvät oikeita kysymyksiä ja ravistelevat vanhoja totuuksia, Pinto kertoo.

Elokuussa 2009 Itäkeskuksen Stoassa nähdyssä Silmä/Katse>Havainto -teoksessa Pinto käsittelee vammaisuutta. Vaikka teos sisältää paljon kouristuksia, vääntyneitä asentoja ja ilmeitä, on koreografin lähtökohtana ollut vammaisuuden visuaalisen aspektin sijaan sen henkilökohtainen kokeminen ja vartalon vajavaisuuden ilmaiseminen liikkeen kautta.  Lavalle nousseet kolme mosambikilaista tanssijaa pyrkivät vammaisten imitoimisen sijaan kokemaan vammaisuuden omalla kehollaan. Teoksensa kautta Pinto on halunnut omalta osaltaan nostaa esiin vaikeissa ja köyhissä olosuhteissa elävien Mosambikin vammaisten jokapäiväistä kamppailua. Toisaalta vammaisten tilanne kaipaa kohtentamista kaikkialla maailmassa missä Pinto on vieraillut, niin Malissa, Ranskassa kuin Suomessakin.

– Taide on ase ja tanssi minun tapani puuttua yhteiskunnallisiin asioihin, Pinto toteaa kiihkottomasti.                                                

Kulttuurista toiseen

Paitsi nykytanssin uranuurtaja kotimaassaan, 34-vuotias Pinto on myös tanssintutkija. Tällä hetkellä hän valmistelee Pariisissa väitöskirjaansa, joka käsittelee Mosambikin uuden koreografisukupolven tanssiestetiikkaa. Paljon ulkomailla opiskellut, opettanut ja esiintynyt Pinto ei ole kääntänyt selkäänsä myöskään kotimaalleen tai sen tanssin kentälle. Vuonna 2003 Pinto perusti Mosambikiin tanssitaiteen tutkimuskeskuksen Centro de Pesquisa Coreográfican. Keskuksen tehtäviin kuuluu muun muassa maan rikkaan tanssiperinteen tallentaminen sekä nuorten tanssijoiden kouluttaminen ja tukeminen.

Mosambikin ainoa tanssi-instituutio oli pitkään tiukasti valtapuolueeseen kytköksissä oleva Companhia Nacional de Canto e Dança de Moçambique. Kansallinen tanssiryhmä perustettiin itsenäistymisen jälkeen vuonna 1979 vaalimaan kansallista kultturiperinnettä ja pönkittämään kansakunnan yhtenäisyyttä. Itsekin ryhmässä uransa alkuvaiheilla toiminut Pinto kuitenkin huomauttaa, ettei perinteisten tanssien siirtäminen kontekstista toiseen ole aivan ongelmatonta:

– Kun perinteinen tanssi ”varastetaan” kylistä ja viedään teatterin lavalle, katoaa tanssin sosiaalinen funktio: yhteisöissä tanssilla on tietty roolinsa.

Pinton mukaan Mosambikin nuorilla koreografeilla on aivan erilainen lähtökohta tekemisiinsä kuin edeltävällä sukupolvella, joka koki kolonialismin ja itsenäisyyden jälkeisen kansallisen huuman. Itsenäisyyden jälkeen alkoi uusi aikakausi, ja uudet sukupolvet imevät nyt estottomasti vaikutteita länsimaista. Pinto on itsekin asunut ja opiskellut muun muassa Kuubassa, Yhdysvalloissa ja Ranskassa.

Pinto painottaa, että taiteilijan työhön vaikuttaa pelkän synnyinmaan sijasta koko henkilöhistoria: hänen omissa teoksissaankin näkyy yhtä lailla mosambikilaisuus kuin ulkomailla vietetyt vuodet. Asuessaan Pariisissa Pinto kertoo ajatelleensa aivan liikaakin: eurooppalaisen nykytaiteen kehto tarjosi huikean määrän vaikutteita ja älyllistä haastetta. Paluu Mosambikin vaikeaan arkeen sai puolestaan aikaan tunnemyräkän, mutta ajan kanssa Pinto on onnistunut löytämään tasapainon näiden kahden ääripään väliltä.

Avarakatseinen koreografi on monipuolinen lahjakkuus, joka luovii suvereenisti erilaisten maailmojen välillä. Pinto on kotonaan niin Euroopassa kuin Afrikassa ja työskentelee vuoroin tutkijana, vuoroin tanssija-koreografina, joka taitaa kaiken lisäksi niin maansa perinteiset tanssit kuin nykytanssin ja baletin. Pinto ei kuitenkaan näe eri aloja toisiaan poissulkevina, vaan niistä jokaisesta voi poimia itselleen hyödylliset asiat.

– Ei ole olemassa universiaalia totuutta. Itselle vieraasta kulttuurista voi oppia ilman, että muuttuu toiseksi. Erilaisia työkaluja voi käyttää hyväksi ja silti pysyä itsenään ja tehdä omaa juttua.

Pinto peräänkuuluttaa myös kunnioitusta erilaisuutta kohtaan – myös taiteen saralla.

– Esteettiset arvot liittyvät realiteetteihin, joissa eletään. Aina ei voi kaikkia esteettisiä arvoja ymmärtää, mutta silti on hyväksyttävä niidenkin oikeus olla olemassa.