Katkelmia Sivuaskel-festivaalilta

Minna Tawast & Heini Keipinen

Self Portrait Camouflage (4.2.2009)

Suomen monikulttuurisuus- ja maahanmuuttokeskusteluista tulee nopeasti surkuhupaisia heti, kun kääntää katseensa esimerkiksi Ranskaan, Englantiin, Hollantiin – maihin, jotka niittävät siirtomaahistoriansa kylvöä sekä hyvässä että pahassa. Suomessa puhutaan yhä ”sopeutumisesta” ja ”kotouttamisesta” kuin termit olisivat yksiselitteisiä ja niiden sävy ilman muuta positiivinen. Marokkolaistaustaisen ranskalaiskoreografin ja tanssijan, Latifa Laâbissin ”naamioitunut omakuva” heittää oman kommenttinsa sopeutumiskeskusteluun.

Katsojat näkevät teoksen alussa Laâbissin puolittain maakaavassa, tavattoman hankalan näköisessä asennossa. Hän on alasti intiaanipäähine päässään. Teoksen edetessä ja sekä hankalien asentojen että kohtausten vaihtuessa hitaasti käy selväksi, että tämä ihminen on vangittu hänelle ulkoa annettuun ja hankalaan olomuotoon. Myöhemmin Laâbissi pitää äänetöntä poliittista puhetta liioitelluin kasvonelein ja kertoo koulukirjasta, jonka alku – ”Meidän gallialaiset esi-isämme” –  ihmetytti maahanmuuttajataustaisia koululaisia. Intensiivisessä kohtauksessa Laâbissi syö Ranskan lipun.

Laâbissin soolo on sarja kohtauksia, joissa selkeän symbolisen toiminnan avulla tehdään viesti selväksi. Self Portrait esittelee myös tanssijan vahvan ja hyvin taipuisan kehon, joka tässä teoksessa tuskin voisi olla muuta kuin alasti. Mikä tahansa vaate rajaisi hänen ur-identiteettiään, ihmisyyttään, ja toisaalta veisi huomion sen haavoittuvaisuudesta. Intiaanipäähine on teoksessa yleinen toiseuden symboli.

Self Portrait on yksinkertaisuudessaan ja suoruudessaan yhtä aikaa vanhahtava ja koskettava. Seuratessaan Laâbissin fyysisiä ja henkisiä kouristuksia katsoja tuntee omassa kehossaan edes jotain siitä epäviihtymisestä ja vereslihalla olemisesta, jonka täytyy olla monelle eurooppalaiselle arkipäivää – myös Suomessa.

M.T.

Konsepti ja toteutus: Latifa Laâbissi / Lavastus: Nadia Lauro / Dramaturgia: Christophe Wavelet / Ääni: Olivier Renouf / Valot: Yannick Fouassier / Puvut: Laâbissi, Lauro

 

feminine delight (5.2.2009)

Kahden karvaisen miehen koikkelehtiminen tiukoissa mustissa shortseissa ja korkokengissä voisi helposti jäädä pelkäksi pelleilyksi, mutta Frans Poelstran, Robert Steijnin ja Martin Siewerin esitys huokuu aitoa innostusta ja harrasta paneutumista aiheeseen. Vaikka teoksessa myös pilkataan modernin tanssin tähtikulttia, Poelstra ja Stejn onnistuvat tekemään feminine delightista hyvin omannäköisensä oodin modernin tanssin pioneereille.

Tanssia, kirjallisuutta ja musiikkia yhdistävä teos on tarina naisesta (Steijn), joka haluaa modernin tanssin suureksi nimeksi. Tullakseen kuuluisaksi hänen täytyy kehittää oma tyylinsä ja harjoitella lukemattomia tunteja peilin – ja rakkaan peilikuvansa – edessä.

Tanssijan rinnalla kulkee hänen muusansa ja rakastajattarensa (Poelstra), joka puhuen suoraan yleisölle valaisee tämän suuren neron mielenliikkeitä ja elämäntarinaa. Aika tekee kuitenkin tehtävänsä, ja loppujen lopuksi ihaillusta tanssijasta tulee vanha, jäykkä ja ruma; hän on enää surullinen ja yksinäinen vanhus ja liian vanha oppimaan uutta tai uudistamaan itseään.

Feminine delight on myös yksi näkemys tanssitaiteen evoluutiosta. Poelstra ja Steijn herättävät päähenkilönsä kuolleista ja suovat tälle mahdollisuuden kokea nykytanssin ihmeellisen maailman. ”Onko nykypäivänä näin helppoa olla tanssija?” juuri uudestisyntynyt tähti ihmettelee heiluessaan improvisoidusti muusansa kanssa lavalla. ”Eikö enää tarvitse harjoitella peilin edessä?” ”Ei tarvitse, nyt harjoitellaan yleisön edessä”, muusa kertoo. Ja yleisöä hymyilyttää.

Kaikkien nykytanssin ystävien huumorintaju ei välttämättä riitä kahden naiseksi pukeutuneen miehen epävarmoihin tanssiaskeleisiin ja epävireiseen laulantaan. Esiintyjät tuntuivatkin olevan jopa hieman puolustuskannalla. ”Kuinka moni yleisöstä toivoo, että olisi lukenut teoksen esittelytekstin tarkemmin etukäteen?” ”Kuinka moni ajattelee, että jos puolisoni piti tästä, se riittää syyksi avioeroon?” Poelstra ja Steijn kysyvät istuutuessaan yleisön joukkoon esityksen lopuksi.

Huoli lienee kuitenkin turha, sillä miekkoset saivat lämpimät aplodit täydeltä Zodiakin katsomolta. Eihän nykytanssia tarvitse aina vääntää hampaat irvessä ja otsa rypyssä.

H.K.

Esiintyjät: Frans Poelstra & Robert Steijn / Muusikko: Martin Siewert / Valosuunnittelu: Rudolf Pribitzer

Sivuaskel-festivaali Zodiakissa 30.1.–8.2.2009