Koreografia, josta tiedämme, että sitä ei ole olemassa

Minna Tawast

Sivuaskel-festivaalin kolmesta luento- ja keskustelutilaisuudesta yksi tarjosi filosofian dosentti Jaana Parviaisen kiintoisia ajatuksia 2000-luvun koreografiasta. Parviainen on Tampereen liikunnanfilosofian tutkimusyksikön johtaja. Hän tutkii tällä hetkellä kinesteettisten elämysten tuotteistamista ja globaalin talouden vaikutuksia liikuntakulttuuriin.

Parviaisen näkemys tämän vuosituhannen koreografian mahdollisuuksista kiteytyy tavallaan hänen festivaalin käsiohjelmaan kirjoittamansa johdannon aloitukseen: ”Mitä jos koreografia kyllästyisi olemaan hallittu kompositio näyttämölle ja hankkisi oikean elämän?”

Kysymyksessä on lähtökohtaisesti jo useita olettamuksia: Koreografia on toimija itsessään, se on tällä hetkellä enimmäkseen jonkun hallitsema kompositio näyttämöllä ja sillä ei ole oikeaa elämää, mutta sillä olisi mahdollisuus hankkia sellainen. Onko siis näyttämön ulkopuolinen ”elämä” taideteokselle ”oikeampaa” kuin näyttämön sisäinen?

Vastasi kysymykseen miten tahansa ja suhtautui edellä mainittuihin olettamuksiin miten tahansa, on kiintoisaa seurata Parviaisen ajatuskulkua hänen määritellessään ehdottamiaan käsitteitä ”positiivinen koreografia” ja ”negatiivinen koreografia”. Ne ovat johdannaisia eräästä tietämisen perusluokituksesta, jossa puhutaan muun muassa positiivisesta ja negatiivisesta tiedosta.

Kun positiivinen tietäminen on sen tietämistä, mitä tietää, määrittelee Parviainen positiivisen koreografian sen mukaan, minkä tiedämme koreografiaksi.  Konkreettisemmin: ”audiovisuaalisesti vastaanotettavana taidemuotona koreografia on pakotettu tiettyyn hahmoon näyttämöllä”. Parviainen sanoo, että positiivista koreografiaa arvotetaan yleensä visuaalis-emotionaalisesti muun muassa sen kiinnostavuuden, rakenteiden, tekniikan ja emotionaalisen virityksen perusteella. Näin se asettuu myös omaan erilliseen ja ulkomaailmalta suojattuun universumiinsa.

Koska Parviainen näkee globaalin talouden asettamien vaatimusten kiihdyttävän tanssin asettamista audiovisuaaliseksi esineeksi ja tuotteeksi, hän peräänkuuluttaa toisenlaista olemisen tapaa, negatiivista koreografiaa. Sen esineellistämisen hän uskoo olevan vaikeampaa. Negatiivisen koreografian luonteeseen kun kuuluu mielenkiinnon siirtäminen itsensä ulkopuolelle, johonkin, joka synnyttää toimintaa ja verkostoja.

Parviainen puhuu negatiivisesta koreografiasta välittäjänä ja sillanrakentajana, toimintana, jota ei voi esineellistää eikä ihailla. Esimerkkeinä toimivat monet sosiaalisen koreografian tapahtumat  tai vaikkapa itse luentotilaisuudessa ilmapallojen heittelystä lähes spontaanisti syntynyt yhteinen liike.

Negatiivisen koreografian käsite on sukua uuden dramaturgian teorioille ja teoksen olemuksen pohdinnoille. Se on samalla tavalla kiinnostava kritiikin ja muun taiteesta kirjoittamisen näkökulmasta. Ei-tekijäkeskeinen ja taiteen kentältä pois suuntautuva ”teos” haastaa perinteisen taide-estetiikan ja pakottaa luomaan uusia käsitteitä ja kategorioita – vaikka juuri kategorioita monet tekijät toivoisivat voivansa välttää.

Negatiivinen koreografia tarjoaa Parviaisen mukaan myös vastauksia kysymyksiin, jonka hän esitti luentonsa alussa: Miksi joudumme kutsumaan tanssin vastaanottajia ”katsojiksi” sen sijaan, että heitä voisi sanoa ”liikuttujiksi”?  Voisiko 2000-luvun koreografia muuttua oikeasti kinesteettiseksi taiteeksi ja millä tavoin?

Kuvataiteellahan on katsojansa, kirjalla lukijansa ja musiikilla kuulijansa, joten Parviainen tarkoittanee ”oikealla” kinesteettisyydellä, että yleisö on jollakin tavoin mukana liikkeen kokemisessa, ehkä sen tuottamisessakin. Tähän suuntaan moni  koreografi on nykytanssia jo vienytkin muuallakin kuin sosiaalisen koreografian piirissä. Näemme tässä kehityksessä varmasti uusia polkuja tulevina vuosina.