Helena Jonsdottir haluaa puhua kaikille

Minna Tawast

Islantilaiskoreografi ja elokuvaohjaaja Helena Jonsdottir vertaa kameran rajaamassa tilassa kuvattua ja elokuvaksi muokattua liikettä kolmiulotteisessa tilassa esitettyyn koreografiaan. Hänelle ne ovat samankaltaisia mahdollisuuksia toteuttaa tanssia, mutta kamera suo enemmän mahdollisuuksia yksittäisten liikkeiden tarkasteluun.

Helena Jonsdottir vieraili huhtikuisessa Helsingissä Loikka-tanssielokuvafestivaalin kutsumana. Hän piti viikon mittaisen tanssielokuvan workshopin kymenkunnalle innokkaalle nuorelle tekijälle. Kansainväliset kurssilaiset olivat enimmäkseen elokuvan parissa työskenteleviä tai alaa opiskelevia, mutta joukossa oli myös tanssin ammattilaisia, joista neljä oli suomalaisia.

Jonsdottir on kansainvälisesti palkittu tanssielokuvien tekijä, joka myös opettaa elokuvien tekemistä taidekorkeakoulussa Reykjavikissa. Hän on työskennellyt kameran kanssa jo pitkään. Tanssiopintojensa jälkeen Jonsdottir on valmistanut koreografioita Islannin tv:n viihdeohjelmiin, tehnyt tv-mainoksia kansainvälisille tuotemerkeille ja ohjannut kaupallisia musiikkivideoita. Tanssilyhytelokuvia on valmistunut parikymmentä.

Jonsdottirilla siis riittää kokemusta tanssitaiteen ja elokuvan yhdistämisestä ja siihen liittyvistä kipupisteistä. Ne nousevat tietenkin esiin myös Helsingin workshopissa.

– Tanssiväellä on hyvä luontainen käsitys kuvien editoinnista, sillä he tietävät, mistä liike alkaa ja mihin se loppuu; elokuvassahan on kyse nimenomaan liikkuvista kuvista. Elokuvan historian tuntemus taas on vähäinen. Välineet, joita käyttää, on otettava ensin haltuun, jotta niistä saa kaiken hyödyn irti, pudottelee Jonsdottir.

Hän on selvästikin joutunut perustelemaan elokuvahistorian merkitystä opiskelijoilleen, sen verran napakasti hän muistuttaa, että tietyille käytännöille on olemassa syynsä. Kuvakulmat ja leikkaukset määrittelevät ja ohjaavat katsojan mielikuvia; ne eivät ole sisällyksettömiä rakenteellisia elementtejä.

– Kuvakulma alhaalta ylös – Tom Cruise näyttää pitemmältä. Se voi olla keino tehdä hänestä sankaritarta pitempi, mutta se on myös lapsen kuvakulma tai alamaisen. Kun tanssin ja liikkeen ammattilaiset saavat nämä elävän kuvan välineet käyttöönsä, ymmärtävät niitä ja voivat yhdistää liikeymmärryksensä niihin  –  seuraa räjähdys.

Tekijä sanoo aina jotakin
 
Entä kun taiteilija haluaa tehdä abstraktin teoksen eikä kertoa mitään erityistä?

– Tekijä sanoo aina jotain! Silloinkin, kun hän ei halua sanoa tai kun hän ei välitä siitä, sanooko hän jotain. Katsojat lukevat teosta joka tapauksessa. Me ihmiset olemme sillä tavalla rakennettuja; etsimme tarinoita kaikkialta.
 
Jonsdottir kertoo esimerkin: Valkokankaalla näkyy pelkkä musta piste, joka ei liiku. Kun sitä katsoo pitempään eikä se vieläkään liiku, alkaa ajatella, että se on itsepäinen piste. Kun piste sitten alkaa väristä ja sahata oikealta vasemmalle, ajattelee katsoja, että nyt piste hermostui.

– Koko jutussahan on kyse pisteistä, sillä elokuva on kaksiulotteinen. Tila, maku, haju, kosketus on luotava kuvalla. Sitä on osattava käyttää. Elokuvan tekijän on ymmärrettävä pienien eleiden, katseen ja pikkusormen liikkeen, merkitys ja voima. Merce Cunningham on sanonut, että näyttämöllä lähdemme pienestä ja suurennamme sen, elokuvassa lähdemme suuresta ja pienennämme sen. Ero on oleellinen.

Tanssin ja elokuvan yhdistämisessä ollaan uudella tasolla, jos ajatellaan kameraa tanssipartnerina. Jonsdottir antaa kameroilleen aina nimen, jotta hänen olisi helpompi  ajatella sitä dialogin toisena osapuolena tai yleisönä. Puhuuko se sinulle? Hiipiikö perässäsi? Vakoileeko sinua?

Jonsdottir kuuluu koulukuntaan, jota ei kiinnosta vain ammattitanssijoiden liike. Hän ei pidä ajatuksesta, että joku ei osaisi tanssia.

– Milloin ihmiset ovat kadottaneet tanssiajokorttinsa? Kaikki osaavat liikuttaa itseään ja nauttia liikkeestä. Monet tanssijat ja koreografit voisivat joskus miettiä, tanssivatko he itseään varten vai tanssivatko he kommunikoidakseen.

Jonsdottir viittaa vieraantumisen tunteeseen, jonka katsomossa saattaa kokea, jos esittävän taiteilijan liike on kovin erikoistunutta ja kaukana katsojan omasta liikekokemuksista. Tällöin vetoaminen tanssin kielen universaaliuteen tai suoraan emotionaaliseen kommunikaatioon on turhaa. Katsojan kokemus teoksesta perustuu jollekin muulle, esimerkiksi visuaalisten rakenteiden tulkinnalle tai taidon ihailulle.

– Varsinkin kansainväliseen levitykseen tarkoitettuja tanssielokuvia tehtäessä on tärkeä ymmärtää rumiin kielessä ja eleissä olevia eroja.

Elokuvaa ei muutenkaan lähdetä tekemään noin vain kamera kädessä, vaan ensin suunnitellaan mitä ja miksi kuvataan, rakennetaan kuvakäsikirjoitus ja lasketaan kohtauksien pituudet. Myös kuvauspaikat ja kuvakulmat mietitään etukäteen. Vasta huolellisen suunnittelun jälkeen kannattaa lähteä kuvaamaan jos siitäkin syystä, että elokuvan teossa on aina mukana monien ihmisten kallista työaikaa ja usein myös kalliita laitteita.

– Tanssitaiteilijat sanovat aina aluksi, että minä vain haluan liikkua tai nähdä liikettä, mutta ymmärtävät kyllä nopeasti, mistä on kyse.

 Tanssielokuva ja lyhytelokuva

Tanssielokuva-nimike rinnastuu elokuvasta käytettyihin genre-luokituksiin. Niitä ei kuitenkaan määritellä toisen taidemuodon kautta (markkinoinnissa käytetty lajimääritelmä ”draama” ei viittaa teatteriin, vaan käsiteltäviin teemoihin, kuten ihmissuhteet tai yhteiskunnalliset ongelmat). Jonsdottir ei kutsukaan omia töitään tanssielokuviksi, vaan lyhytelokuviksi, joissa ei ole dialogia.

– Kun minulta myyntitilanteissa kysytään, mitä teen, kerron kuvaavani nykytanssiversiota (ranskalaisen mestarikoomikon, toim.huom.) Jacques Tatin tyyliin. Silloin he ymmärtävät, mitä tarkoitan. Elokuviani näytetään taidetapahtumissa, elokuvafestivaaleilla, tv:ssä eikä niitä katsota erityisesti tanssielokuvina. Pidän siitä.

Toisaalta tanssielokuvassa kaikki on sallittua. Jonsdottir muistuttaa, että mikä vain voi tanssia, kadulla kävelevät ihmiset, kamera. Jonsdottir ei siis usko, että tanssielokuvan tekijän on osattava rakentaa koreografiaa ja tiedettävä jotain liikkeen fysiologiasta?

– No, se auttaa, mutta ei se ole välttämätöntä. Tunnen monia kuvataiteilijoita, jotka minun mielestäni ovat tehneet tanssielokuvia jo 1960- ja 1970-luvuilla. Tanssi on katsojan silmässä. Jos hän kykenee näkemään, miten ruoho liikkuu, hän voi tehdä tanssielokuvan. Sen muoto on vapaa.

Olemme vasta alussa

Vaikka tanssielokuva ei ole ”lajityyppinä”  uusi, sen markkinat ovat joka puolella maailmaa edelleen pienet ja rahoitus vähäistä. Joskus tuntuu, että kunnollisten levityskanavien aukaisemiksi kannattaisi tehdä juuri kuten Jonsdottir ja puhua vain lyhytelokuvista. Ohjaaja on kuitenkin sitä mieltä, että pohjimmainen syy on siinä, kuinka kapeasti sekä tekijät että yleisö tanssin edelleen käsittävät.

– Monet tanssiammattilaiset ovat kuvanneet näyttämöteoksia ei-näyttämöllisissä tiloissa, kuten tehtaissa, tietämättä miksi haluavat kuvata sen. Lopputulos on ikävystyttävä, sillä kuvaamiselle ei ole erityistä syytä eikä tanssiteos ole omassa elementissään. Silloin se ei tietenkään toimi. Monet kollegani sanovat myös, että tällä hetkellä on edullisempaa olla mainostamatta liikaa tanssin osuutta, sillä yleisön käsitys tanssista on edelleen hyvin kapea. Maailmassa on kuitenkin yli viisikymmentä etabloitunutta tanssifestivaalia ja joukko pienempiä. Monissa esitetään tanssielokuvia tai järjestetään näytöksiä, joita kutsutaan tanssia kameralle -nimikkeellä.

Tanssielokuvan tulevaisuuden Jonsdottir näkee valoisana. Hänen mielestään olemme vasta alkupisteessä. Kiinnostus kasvaa koko ajan ja kansainvälisillä tv-kanavilla näytetään yhä enemmän tanssielokuvia.  Puhumattakaan internetin tuomista valtavista mahdollisuuksista – ajatelkaa vaikka Youtubea.

– On kyse vain kyvystä nähdä uudet mahdollisuudet kännyköissä, lentokentillä jne. Näitä markkinoita ei ole vielä kunnolla tutkittu ja käytetty hyväksi. Enkä puhu nyt mainoksista. Kun tanssi alkaa näkyä tällaisilla areenoilla, siitä tulee ihmisten mielestä normaalia ja he uskaltavat itsekin tanssia ja oppivat tuntemaan oman kehonsa paremmin.