Sivuaskel 2010 tarjoili
raivoa ja parisuhteita

Katja Keränen

 

Zodiakin helmikuisen Sivuaskel-festivaalin esitykset olivat vahvoja, rehellisen suoria ja osin provosoivan hämmentäviä. Esipuheen mukaan kokonaisuuteen valikoituneita teoksia leimasivat käytettyjen kerrontakeinojen niukkuus ja luottamus esiintyjyyteen. Lisäisin tähän, että useita teoksia yhdisti myös korostuneen voimakas ja fyysinen, tanssijoita säästelemätön, jopa raa`an aggressiivinen liike.

Newyorkilainen Miguel Gutierrez toi tämänvuotiselle Sivuaskel-festivaalille huikean, omaelämänkerrallisen soolonsa Retrospective Exhibitionistin. Teos oli toteavan itseironinen ja riisutun rehellinen. Omaa elämää ja ajan kulumista käytiin läpi valokuvien, videoiden ja liikkeellisen kokemisen kautta. Gutierrez käytti oivaltavasti televisiota, äänentoistolaitteita ja puolikömpelöä sovellettua teknologiaa esitellessään elämäänsä. Erityisen hieno oli kohtaus, jossa Gutierrez seisoi television edessä ja katsoi aina välillä televisioruudulta, kuinka televisiossa oleva Gutierrezin representaatio katsoi yhä syvemmälle peilautuvaa Gutierrezia, joka katsoi Gutierrezia, joka katsoi Gutierrezia....

Peilautumiseen liittyvä loputtoman regression idea oli sinänsä vanha, mutta uudessa asiayhteydessä se konkretisoi ajan kulun, jota vasten taakseen katsominen peilautui yhä syvemmiksi kerroksiksi. Kaikkialla tuolla aikajanalla olen edelleen minä, mutta olenko se minä todella?

Hulppea oli myös videolla pyörinyt showtanssiesitys, jossa nuori Gutierrez pyöritti teatteriverhojen edessä vimmatusti valtavaa laumaa naispuolisia showtanssijoita. Tunnelma oli kuin koulun päättäjäisissä, mutta tanssijaporukka oli koululaisiksi liian vanhoja. Askelkuviot olivat tarkkoja mutta elottomia. Sinänsä taitava, mutta mitätön showesitys oli aidossa retroudessaan hävettävän innostava: pystyin samaistumaan videon henkeen ja vuosikymmenten takaiseen televisiosarja Famen kirvoittamaan tanssi-innostukseen!

Gutierrez käytti ääntäänkin taitavasti. Mouruaminen omakuvia katsellessa oli riipivää. Erityispojot rajulle, Gutierrezin silmiemme edessä tuottamalle ja miksaamalle äänimatolle, joka säröisyydessään sai katsomonkin melkein hulluuden partaalle. Viimeisetkin aseet tuli riisuttua, kun Gutierrez veti housunsa kinttuihin ja asettui käsien ja jalkojen varaan lattialle lämmittämään kynttilän päälle perskarvojaan. Avustajat kävivät nostamassa kynttilää kirjapinon avulla yhä lähemmäksi g-pistettä samalla kun Gutierrez tulkitsi vastaanpanemattomasti Kate Bushin Wuthering Heightsia.

Jollain tapaa Maija Hirvasen On Ice sukeutui samaan sarjaan Gutierrezin biisin kanssa. Molemmissa teoksissa pääosassa olivat vahvat omaelämänkerralliset hahmot, vaikkakin Hirvasen hiuksiaan lakkaava Anna Mennä oli luultavasti enemmän kuvitteellinen tapaus kuin Gutierrezin hahmo. Teoksia yhdisti vahvoihin hahmoihin perustunut vimmainen rehellisyys. Anna Mennä ja Gutierrrez antoivat mennä ja tulivat esityksellisessä aitoudessaan iholle.

 

Parisuhdesooloilua

Ann Van den Broekin I Solo ment oli draamallinen kertomus kohtaamattomuudesta. Eteemme asettui parisuhde, joka oli kahden yksilön sooloilua, selkäpiitä karmivaa yhdessä elettyä yksinäisyyttä.

Teos alkoi tiukasti rajatulla kohtauksella, jossa vahvan karaktäärin omaava tanssija Cecilia Moisio miimisesti itkien hyväili ja kannatteli – kuitenkaan koskematta – Dario Tortorellia. Ensimmäinen mielikuva oli, että mies on kuollut ja surevan vaimon koskettamaton hyväily kertoo ikuisesta etäisyydestä. Etäisyys ei kuitenkaan kertonut kuolemasta, vaan elämästä.

Yksilöllisyys ja individualismi käpersivät pariskunnan kohtaamattomuuteen. Luokse ei päästy, osattu tai kyetty tulemaan, koska maailma oli täyttynyt omasta määrittyneisyydestä ja määrätietoisuudesta. Omat tarpeet olivat etusijalla, yhteinen elämä oli vain oman sooloilun taustakangas. Nainen, itsekin dynaaminen, miehen intohimoja ja pyrkimyksiä ymmärtävä, janosi kosketuspintaa sitä koskaan löytämättä.

Parin yhteinen elämä ulkoistui, siitä tuli kylmän kyynistä, surullista: kuin katselisi omaa tarinaansa siihen koskaan kuulumatta. Ulkopuolisuuden ja objektimaisuuden metaforana käytettiin kohtaamattomien hahmojen lisäksi myös elokuvamaisuutta sekä esiintymislattian ruudukkoasetelmaa, joka toi mieleen vahvasti Lars Von Trierin Dogville-elokuvan. Teemaa korosti myös seinälle projisoitu lintuperspektiivi: yhtä lattiaruudukoista heijastettiin seinälle, siihen piirtyivät sekä tanssijoiden selät ja pakonomaiset liikkeet että tarkkaan piirretyt urakoordinaatit.

I Solo ment kertoi musta-valkoisen tarinan yhteisestä elämästä, joka oli ainoastaan sooloilun parkkipaikka.